Antero Alku
DI, syntynyt 1955
Antero Alku on paljasjalkainen helsinkiläinen, jonka elämä on kuljettanut tutustumaan myös muuhun maailmaan. Teknilliset korkeakouluopinnot Antero suoritti Tampereella. Se oli terveellinen tilaisuus avartaa maailmankuvaa ymmärtämään, että Suomi jatkuu pääkaupunkiseudun ulkopuolellekin.
Anteron elämä ja Helsingin kasvu ovat kulkeneet pitkälti käsi kädessä. Itähelsinkiläinen koululainen ehti kokeilla monenlaista julkista liikennettä, mutta suuret lupaukset toteutuivat vasta aikuiselle Anterolle. Kokemukset erilaisesta työmatkaliikenteestä sekä tekniikan kiinnostus ja ammattitaito ovat panneet pohtimaan, voisiko elämä ja työmatkat olla helpompia. Tosiasiat ja oma kokemus ovat suunnanneet ajatukset raideliikenteeseen.
Joukkoliikenteen puolesta puhujana Antero tuli julkisuuteen 1989 kansalaisliike Pikaraitiotien keskeisenä asiantuntijana. Kansalaisliikkeen ja Anteron työ oli tiedon levittämistä. Asukastilaisuuksissa esitelmöitiin kaupunkilaisille. Päättäjille ja virkamiehille kerrottiin pikaraitiotien mahdollisuuksista henkilökohtaisin tapaamisin. Pääkaupunkiseudun kieleen työ toi uuden käsitteen, pikaraitiotien. Yksi tämän työn merkittävä virstanpylväs oli Anteron tekemä ja mediassa laajasti raportoitu tutkimus pikaraitiotien soveltamisesta Etelä-Espoon ja Helsingin väliseen liikenteeseen (ESRA-selvitys).
Antero on seurannut kaupunkiliikenteen kehitystä ja toimintaa lapsesta alkaen sekä kotikaupungissaan että useissa maailman joukkoliikennekaupungeissa. Vuonna 2005 Antero päätti palata opintielle tekemään väitöskirjaa joukkoliikenteestä. Teknillinen koulutus antaa lujan pohjan ymmärtää eri liikennejärjestelmien toiminta. Kokemus yrittäjänä puolestaan tuo vankan taloudellisen näkökulman.
Yksityiskohtaisemmin Anteron elämästä tästä edelleen, muuten paluu etusivulle.
Aleksis Kiven kadulta lähiöihin
Antero on kasvanut varsin tiiviisti Helsingin kasvun mukana. Varhainen lapsuus Aleksis Kiven kadulla päättyi 1957 uuteen uljaaseen Länsi-Herttonimeen, komean kerrostalon seitsämänteen kerrokseen. Siniset bussit tulivat tutuiksi, kun matkustettiin vanhempien kanssa ?kaupunkiin?. Pienen miehen suosikki oli hauskalla taitetulla etuikkunalla ja erikoisella oranssilla raidalla varustettu Leyland, johon mentiin etuovesta sisään. Kuljettaja ei vielä silloin rahastanut, vaan rahastajatädillä oli oma aitionsa heti etuoven takapuolella.
Kiemurainen Porvoontie leveni kohta Naurissaaren sillalle. Siinä sekä Kulosaaren kaupungin puolella oli keskellä kummalliset betonikaukalot. Vanhemmat osasivat selittää, että siihen tulee kohta pikaraitiotie, ja sitten päästään nopeasti kaupunkiin. Samana vuonna Helsinki sai uusia pikaraitioliikenteeseen sopivia raitiovaunuja.
Pikaraitiovaunuja odotettiin vielä, kun Herttoniemi sai ostoskeskuksen ja liikenneympyrän. Vanhemmat halusivat isomman asunnon. Sitä varten muutettiin 1963 jälleen uuteen lähiöön, Puotinharjuun. Oppikoulua Antero kävi keskustassa Kalevankadulla. Aamulla lapset pääsivät isän kyydissä autolla Hämeentielle asti. Tästä liityntäliikennematka jatkui raitiovaunulla Rautatientorille. Citykäytävän läpi ehti kävellen Stockmannin kulmalle nopeammin kuin korttelin ja monet liikennevalot kiertävällä kuutosen ratikalla.
Itä-Helsinki kasvoi nopeasti, mutta Porvoontie ei. 9 km:n matka Hämeentielle kesti tunnin. Vähän nopeammin pääsi kiertämällä Viikin kautta. Sitten 1969 tuli päätös metrosta, ja Porvoontie muuttui 4-kaistaiseksi Itäväyläksi Turunlinnantien risteykseen asti. Koulumatkat helpottuivat. Sinisen bussin käytävän päässä oli mukava nojata muovipintaiseen kaiteeseen ja katsella kuljettajan työtä. Kun kaide oli silmän korkeudella, katselu oli hankalaa, mutta onneksi vuosien saatossa kaide siirtyi alemmaksi.
Joukkoliikenteen alamäki
Joukkoliikenne ei ollut suosiossa. Helsingissä uhattiin hävittää raitiovaunut, ja Turku ehti ne tuhotakin. Raitioliikenteen uhka piti vanhat puiset 2-akseliset kolisijat Helsingin kaduilla yllättävän pitkään. Johdinautotkin saivat kyytiä, mihin auttoi antaa kuljettajien tuskailla koemielessä vanhentunutta tekniikkaa edustavien neuvostotrollikoiden kanssa.
Metrojunat tulivat ja alkoivat kuljettaa koululaisen sijasta hiekkasäkkejä. Turhaahan kyyti olisi ollutkin, sillä rata loppui jo kauan ennen keskustaa. Jo ennemmin, vuonna 1970 saivat vanhemmat varmaankin odottelusta tarpeekseen, ja muuttivat vielä kauemmaksi Vantaan Maantiekylään. Talvella oli jatkettava koulukyytiä bussilla, mutta kesäisin mopo toi nuorelle miehelle sanoin kuvaamattoman vapauden.
Valinta joukkoliikenteen ja autoilun välillä kävi selväksi, kun opinnot olivat alkaneet Tampereella. Joukkoliikenne oli paljon halvempaa, ja ajaessa sai nukkua. Helsingin päässä liityntäliikenne oli ongelma, sillä aamujunalle ei päässyt kuin autolla. Tampereella kaupunkiliikenne toimi erinomaisesti, etenkin kun kämppä oli kävelymatkan päässä Keskustorilta ja rautatieasemalta.
Takaisin Helsinkiin
Diplomityö palautti Anteron takaisin kotiin Helsinkiin. Työn aiheena ollutta taka-akselia Suomen Autoteollisuus käytti myös busseissa. Sisu yritti kehittää nivelbussinkin, joka pääsi prototyypiksi ja HKL:llekin koekäyttöön. Koekäyttöön Sisu teki myös hybridibussin, dieselmoottorilla varustetun johdinauton. Nuori DI ei päässyt haluamiinsa tehtäviin suunnittelemaan johdinautoja. Kaupunki ei niitä tilannut, eikä tilannut edes nivelbusseja. Sisu-auto joutui saneeraukseen, ja kotimanen kaupunkibussiteollisuus kuoli. Talouskonsulttien saneerausprojektissa hyvää työtä tehnyt insinööri olisi saanut päällikön paikan ATK-puolelta, mutta laitesuunnittelu kiinnosti enemmän.
Sujuvasti kirjoittavan ja esiintyvän, tekniikkaa ymmärtävän miehen tie johti kuitenkin tietotekniikka-alalle, kouluttajan ja teknisen journalistin työhön. Liikenne jäi harrastukseksi, mutta työmatkat ongelmineen yhä osaksi elämää. Työn ohessa oli hyvät mahdollisuudet seurata aikaa ja joukkoliikenteen kehitystä. Jos ei muuten, niin siinä toivossa, että uusi joukkoliikenteen aika tulisi vielä omallekin kohdalle.
Aktiivisuus johti kansalaistoimintaan ja tekemään tunnetuksi joukkoliikenteen uutta nousua. Saksassa 1970-luvulla keksitty Stadtbahn ristittiin kansainvälisesti Light Railiksi, joka levisi nopeasti kymmeniin maailman kaupunkeihin. Jopa USA:han, jossa henkilöautoilulla on jokseenkin suvereeni asema. Kansalaisliikkeen työ kantoi hedelmää, ja pikaraitiotien käsite iskostui pääkaupunkilaisiin. Aina sitä ei ymmärretty täysin, mutta tiedettiin, että on jotain ?vanhan ratikan? ja ?uuden metron? lisäksi.
Kilpailu ja matalalattiavaunut
1990-luvusta tuli joukkoliikenteen mullistus. Bussiliikenne alistettiin asteittain kilpailulle, ja Helsinki päätti hankkia täysin uudenlaisia raitiovaunuja hiljalleen laajenevan raitiotieverkon tarpeisiin. Itsenäisen yrittäjän taloudellinen vastuu opetti Anterollekin uudenlaisen näkökulman joukkoliikenteeseen. Se ei ole pelkästään hyvin tai huonosti toimivia teknisiä ratkaisuja ja kaupungin taloutta rasittava palvelu, vaan kilpailua asiakkaista siinä kuin muussakin kaupankäynnissä. Oman matkustusmukavuuden lisäksi pelissä ovat myös omat rahat. Ei ole olemassa yhteiskunnan rahoja, vaan yhteiskunta käyttää meidän jokaisen omia rahoja.
Elämä ohjasi Anteron takaisin juurilleen Itä-Helsinkiin. Nyt täällä oli jotain, mitä Kulosaaren sillan betonikaukaloista lähtien oli odotettu yli 40 vuotta. Mutta vain vähän oli ongelmista ratkaistu, ja tuo 40-vuotisen taipaleen voittaja oli ollut auto. Tarttis tehrä jotain. Näytti siltä, että tietoa kaivattiin 2000-luvun alussa jälleen, kuten 1990-luvun alussakin. Jos kerran tietää, on omaa kokemusta ja vielä ymmärtää, niin on velvollisuus jakaa tieto myös muille. Siinä motto näillekin sivuille.
Paluu etusivulle.