1950-luvulla kaupunki kasvoi voimaakkaasti. Helsingin niemen itäpuoleiselle alueelle ryhdyttiin rakentamaan uusia kaupunginosia, asumalähiöitä. Syntyivät Herttoniemi ja Roihuvuori sekä Puotila, myöhemmin Laajasalo, Puotinharju, Myllypuro, Kontula ja Vuosaari.
Itä-Helsingin joukkoliikenne suunniteltiin hoidettavaksi pikaraitiotiellä. Tämä oli luonnollinen ajatus, sillä raitiotiet olivat perinteisesti kattaneet rakennetun kaupunkialueen. Kulosaaren ja Naurissaaren silloille rakennettiin valmiiksi kaistat raitiotiekiskoja varten. Keskustassa suunniteltiin raitiolinjojen sijoittamista maan alle. Eräs ajatus oli, että näin esimerkiksi Rautatientori vapautuisi henkilautojen pysäköintipaikaksi.
Nämä 1950-luvulla toimitetut raitiovaunut tehtiin alun perin yhteen kytkettäviksi, jotta niitä olisi voitu käyttää Itä-Helsingin pikaraitiotieliikenteessä.
1950-luvun puolivälissä tilattiin uusia raitiovaunuja, jotka varustettiin multippelilaitteistolla. Eli vaunut voitiin kytkeä yhteen siten, että yksi kuljettaja ohjasi yhteen kytkettyjä moottorivaunuja. Näin raitiovaunuista voitiin koota junia kuten metrovaunuista.
1960-luvulla ennustettiin Helsingin kasvavan siten, että vuonna 2000 väkiluku olisi yli 2 miljoonaa asukasta. Kasvun odotuksissa päätettiin vuonna 1969 ryhtyä suunnittelemaan maailman suurkaupunkien tyyliin metroa, joka olisi risteillyt usein linjoin Helsingin alla. Helsingin metro päätettiin tehdä rautatien tekniikalla, jolloin nykyisen Itäväylän siltojen raitiovaunukaistat olivat liian kapeat. Kun päätös metron rakentamisesta oli tehty, raitiovaunukaistat otettiin henkilöautojen käyttöön.
Paluu edelliselle sivulle. Paluu pääsivulle.